kuvaaja ei halua nimeään mainittavan

Petra Tineke

Turinaa tytöstä

Tamma saapui nykyisen omistajansa omistukseen 25. tammikuuta 2010. Olihan se hieman jännä paikka lähtiessä, kun edessä oli monen tunnin lentomatka Australiasta Suomeen. Ja olihan ilmastonmuutoskin aika kova, kun nyt vertaa tuota että tamma asui ennen savannialueella, ja muutti sitten pohjanmaalle.

Yhteinen tarinamme alkoi oikeastaan jo siitä, kun päätin että NYT hommaan itselleni sitten sen aidon kisakopukan. Aloitin sitten etsinnät ja kävin koittamassa Suomen rajojen sisällä muutamaa potentiaalista ratsupollea. Eikä siitä sitten tullut mitään. Etsin ja etsin, ja mistään ei löytynyt. Sitten eräänä iltana ollessani ystävättäreni kanssa kahvilla, päätimme että lähdemme lomalle, pois tästä kiireestä ja tohinasta. No, siinä sitten unohtui hevoshaaveetkin, ei olisi oikein rahaakaan sitten enää loman jälkeen. Pitkän harkinnan jälkeen päädyimme lähtemään Australiaan, tai no, oikeastaan otimme vain satunnaisesti jonkin matkakohteen ja sinne sitten menemme. Alku sujui hyvin, ja lähes keskustassa olikin yksi ponitalli. No, mikäs siinä sitten, ajattelimme että pitäähän sitä kaikki nähdä, ja ystävänikin kiusoitteli minua että saatan löytää sieltä vaikkapa sen hevosen. Hetken katselimme tilastoja ja ratsuponeja laitumella, ja lähdimme sitten takaisin hotellille. Matkalla pois tallilta kuulimme kahden ihmisen juttelevan, mutta kun kieltä emme kovin hyvin osanneet, saimme kiinni vain sanan sieltä toisen täältä. Jotain he puhuivat tamman myymisestä, ja että se on hyvä. No, olimme purskahtaa itkunauruun, mutta käväisimme kuitenkin kysymässä että olimmekohan kuulleet ihan väärin. Ei, emme olleet. Täällä tosiaan oli myynnissä kimo, nuori ratsuponitamma, ja vielä hemmetin kallis. Eihän minulla tuollaisiin ole varaa.

No, joka tapauksessa ystävättäreni ylipuhumana lähdimme seuraavana päivänä katsomaan ponia. Ensivaikutelma tammasta oli ihan mukava, ihmisystävällinen poni, joka kehuttiin maasta taivaisiin. Tamma oli tuotu jo valmiiksi talliin, joten en tiennyt miten se käyttäytyy laitumella. Tyttö kumminkin hieman hermostui uusia ihmisiä, ja alkoi olla hieman rauhaton. Omistaja kysyi, jos haluaisin koeratsastaa sen. Ponihan oli vasta kolmivuotias, joten ei sitä turhan paljon ole voitu kouluttaa, oli ensimmäinen ajatukseni, kun olin kivunnut selkään. Koeratsastus nyt sujui siinä missä sujui, mutta lopputuloksena päässäni vain soi ding-ding -kello: liian kallis. Sanoin sen aivan rehellisesti omistajalle, joka oli valmis hieman tinnkimään hinnasta. No, mikäs siinä, mutta siitä pitäisi tinkiä aika paljon jotta minun budjetillani siihen olisi varaa. Omistaja näytti turhautuneelta, ja lopuksi sanoikin, että voi tinkiä hinnan puoleen, sillä näin nuoresta se on liikaa. Sitten päässäni soi toiset kellot. Ne kertoivat tämän olevan jokin huijaus, mutta jostain kumman syystä tartuin tilaisuuteen. Lainaa minun pitäisi joka tapauksessa ottaa tätä möhömahaa varten, ja tallikin pitäisi etsiä. Olenhan etsinyt hevostakin jo niin kauan että saa luvan riittää. Poni on minun. Näin yhteinen taipaleemme alkoi.

Luonteeltaan Petra (aiemmin siis kutsuttu nimellä Tïntïn) on vekkuli, hyvin ponimainen tyttö. Ei vihainen, vaan utelias ja pässinpäinen tamma keksii joka päivä jotain uutta, ja joka toinen päivä jotain vanhaa. Vikkelillä jaloilla tamma juoksee laitumella nopeasti karkuun hakijaansa, ja tekee tarvittaessa kymmenen miljoonaa äkkikäännöstä. Terävällä älyllään se oppii päivä päivältä paremmin avaamaan solmuja ja lukkoja, ja uutuutena myös satulavyön. Kyltymättömällä mahallaan se on aina ensimmäisenä ruokansa tai heinien kimpussa, ja puolustaa omaa reviiriänsä ruoka-aikoina henkeen ja vereen. Mutta niinkuin varmaan jokaisella hevosella, Petraltakin löytyy kultainen sydän kovan ulkokuoren alta. Se on melko hankala saada esiin toisinaan, mutta silloin vietetään parhaimmat hetket tamman kanssa. Että kyllä tyttö senkin tietää, milloin on parasta lopettaa temppuileminen ja olla ihan kiltisti, ja vaikka lohduttaa mammaa.

Yleensä hoitaessa Petra on levoton prinssi, joka huutelee jokaiselle ohimenevälle, ja joka ei millään jaksaisi keskittyä yhteen asiaan, esimerkiksi kavioiden nostamiseen. Kyllähän nämä jutut hoituvat, mutta työtä se vaatii, hoitajalta siis. Ei Petra manattele satulalle tai kuolaimille, mutta tosiaan pahaksi tavaksi on tullut se, että tamma avaa itse satulavyönsä. Ei tyttö tee sitä jos joku on lähellä, mutta jos poni jätetään yksin hetkeksikin aikaa satulan kanssa, se on heti nypläämässä sitä vyötä. Ja toisena paheena, rauhattomana hevosena, tamma pukkaa stepata paikoillaan. Nii-in, jotkut purevat ja potkivat, mutta tämä tyttö tanssii. Mikäs siinä, kunhan vain muistaa pysyä poissa jaloista. Sitten tietenkin tyttöä pitäisi lähteä viemään jonnekkin. No usein se onnistuu ihan hyvin, mutta joskus harvoin Petra "unohtaa itsensä", ja jää haaveilemaan jostakin. Ei poni säiky, ei sitten varmaan mitään, mutta niinkuin tamma jäisi aina välillä miettimään jotakin, vajoaisi ajatuksiinsa. Ei tyttö ole edes muiden hevosten perään, vaan kuuntelee muuten taluttajaansa ihan hyvin. Paitsi tietenkin silloin kun haetaan laitumelta tai mennään traileriin. "Et saa mua kiinni" on ihan kiva leikki, kunhan se ei kestä ikuisuuksia. No, harvoimpa tamma on jaksanut hakijaansa puolta tuntia kauempaa kiusata, mutta ei se silti kovinkaan mukavaa ole. Sama juttu traileriin menemisessä. Tyttö osaa kääntyä miljoonaan eri suuntaan, mutta traileriin ei mennä naama edellä. Tietenkin sekin onnistuu sitten hetken yrittämisen jälkeen, mutta kyllä siinäkin aikaa menee.

Jos ponilla meinaa lähteä ratsastamaan, ja vie sen jollekin avonaiselle alueelle (esim. kentän keskelle) ei selkäännoususta tule yhtään mitään. Kiinnipitäjä hieman helpottaa asioita, mutta ei sekään ihmeitä tee. Kaikkein paras on nousta tamman selkään jostain nurkasta, niin että ponilla on naama seinäänpäin. Tällöin tyttö osaa pysyä kohtuullisen paikallaan, eikä ole sitä vaaraa että poni lähtisi viemään jonnekin suuntaan kesken selkäännousun. Aina-energinen tyttö ratsastaessakin, ja tammaa saakin hidastella joka hetki. Tai jos ei ihan joka hetki, niin ainakin hyvin usein. Esteillä tamma osaa rynnimisen jalon taidon, ja pikkuesteet saattavat ylittyä vähän liiankin lujaa. Mutta kun estekorkeus nousee, niin vauhti ennen estettä hidastuu. Se varmaan löytyy kyllä jostain tietokirjastakin, ja aivan looginen päätelmäkin tuo on, kun pitää voimaa kerätä ennen estettä jotta saa suuremman hypyn. Tamma omaa kyllä hyvän hyppykapasiteetin, ja kun tuota rohkeuttakin löytyy, niin pärjää myös maastoesteillä. Koulunvääntökin sujuu, mutta ratsastajan tulee olla kokenut ja poni täytyy olla hyvin lämmitelty, ennenkuin mitään suoritusta lähdetään tekemään. Tämän ADHD -lapsenhan on tunnetustikin hankala keskittyä hidastempoisiin, keskittymistä vaativiin tehtäviin.

Sukutaulu

Jälkeläiset

o/t. varsa 1 s. 00.00.00 (i/e. isä/emä) om. omistaja
o/t. varsa 2 s. 00.00.00 (i/e. isä/emä) om. omistaja

Kilpailukalenteri